23/06/2026
Esperantolehden 2016/3 pääkirjoitus
Maailman ja Euroopan kielet (Brexit!)
Tätä kirjoitettaessa Britannian EU-kansanäänestys on kahden päivän päässä. Esperantolehden ilmestyttyä tiedämme tuloksen ja olemme lukeneet niin paljon kommentteja ja kannanottoja kuin kahlata jaksaa. Oli tulos kumpi tahansa, se on vasta pitkän väännön alku. Äänestyshän on neuvoa-antava, ja päätös kuuluu lopulta parlamentille, kunhan hallitus ensin sitä esittää. Pääministeri David Cameronilla on vaikea paikka: hän voitti vaalit luvattuaan voittajana järjestää kansanäänestyksen, m***a on itse unionissa pysymisen kannalla. Jos maa päättää erota, tapaus on ennenkokematon. Edessä olisi aluksi ainakin kahden vuoden neuvottelut menettelytavoista.
Ne neuvottelut käytäisiin epäilemättä vain englanniksi. Euroopan unionilla on lähes yhtä m***a virallista kieltä kuin jäsenmaita, kaikkien jäsenmaitten kaikki viralliset kielet, ja ne ovat keskenään tasa-arvoisia. Englanti on unionin 508 miljoonasta asukkaasta äidinkielenä lähes 70 miljoonalla. Ranskankielisiä on suunnilleen saman verran ja saksankielisiä vähän enemmän. Unionin yhteys kansalaisiinsa toimii kaikilla kielillä enemmän tai vähemmän tyydyttävästi. Poliittisen ohjauksen pitäisi myös toimia kaikilla tasoilla ja kaikkiin suuntiin kansalaisten äidinkielillä, m***a sitähän ei kukaan tosissaan oletakaan. Euroopan unioni rikkoo johdonmukaisesti omia sääntöjään edellyttämällä usein syntyperäistä englanninkielen taitoa virkojen hakijoilta. Toki muittenkin kielten, lähinnä ”suurten”, taitajia haetaan. Suomenkin, m***a silloin on kysymys tehtyjen säädösten ja päätösten sekä kansalaisten asioinnin kääntämisestä.
Selväähän on, että kielipolitiikassa toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Sen tasa-arvon juuria ovat mm. britti-imperialismin vuosisadat ja niitten perilliset, suuret englanninkieliset väestöt ja suurvallat eri puolilla maailmaa.
Britannian väestö on vain pienehkö osa koko englanninkielistä maailmaa. Jos Britannia eroaa, englanninkielisiä (kaksikieliset Irlanti ja Malta) jää supistuneeseen unioniin noin viisi miljoonaa. Englanti jää yhdeksi virallisista kielistä ja varmasti myös pitkäksi aikaa käytetyimmäksi unionihallinnon sisäisistä apukielistä. Muuttuuko mikään? Varmasti jokin, m***a ei kovin nopeasti. Englanti on nykyisin eniten osattu vieras kieli suurimmassa osassa Eurooppaa ja muuta maailmaa. Apukielen osaaminen on niin tarpeellinen taito, että sen opetus- ja käännöspalvelut on merkittävä osa englanninkielisten maitten, varsinkin Britannian, talouselämää.
Britannian asema saattaa muuttua eron seurauksena huomattavastikin. Useimmat tarkkailijat uskovat, että se ei ainakaan kohene. Britannia menettää kauppa- ja matkailuetuja, mikä saattaa haitata myös englanninkielen opetus- ja kulttuuriteollisuutta. Englannin syntyperäisillä osaajilla ei tulevaisuudessa ehkä enää olekaan automaattista etua eurobyrokratian työmarkkinoilla, ja unionihallinnossa vahvistuu muitten apukielten asema. Kilpailua ja ristiriitojakin varmasti esiintyy, kuten tähänkin asti.
Meillä historia on ollut suotuisa maalle, kansalle ja sen kielelle. Kaksisataa vuotta sitten alkoi kehitys, joka nosti rahvaankielen sille kuuluvaan asemaan, ja pian sata vuotta olemme saaneet riidellä keskenämme keskenään tasa-arvoisilla kansalliskielillä. Meidän on syytä kannattaa EU:n tasa-arvoista kielipolitiikkaa vaatien sen todellista noudattamista.
EU on ja olisi ilman Britanniaakin iso, m***a ei ainoa monikielinen valtioyhtymä. Sellaisia ovat Intia ja Etelä-Afrikka, joissa englanti on vielä keskeisemmässä yhteiskieliasemassa, ja mm. Venäjä, jonka monikielisyys on omanlaistaan. Ne kaikki ovat historian vaiheita, eikä esperantokaan historian loppu ole.
Tuomo Grundström
